Lätkässä lätkään

Jääkiekkoa pelattiin kotikylässäni Rasivaarassa todella
innokkaasti 1960-luvun alkuvuosista lähtien. Aivan ensimmäinen pelipaikka oli maantien leveä oja urheilukentän vierustalla. Sen jälkeen poikaporukalla ja vanhempien suosiollisella avulla tehtiin koulun pihalle luistinrata. Siitä se alkoi. Piti oppia oikeasti luistelemaan – jopa taaksepäin.

Joukkueet saatiin kokoon vaikka kolmesta-neljästä
pelaajasta. Ensimmäiset mailat tehtiin itse koulun veistoluokassa. Se oli tarkkaa touhua lautojen, vanerilevyjen ja liiman kanssa. Hieman myöhemmin aloimme saada hienoja ostomailoja ja niihin erkkaa (eristynauhaa), jota piti olla runsaasti eri värisiä. Suojuksia tuli vähitellen, ensin hanskoja ja polvisuojia. Kypäriä ei aluksi näkynyt ollenkaan, vaan pelattiin pipo päässä.

Mailoista suosituimmat olivat Torontot ja Montrealit, sittemmin tuli myös muita merkkejä, kuten Fighter ja Comet. Mailat olivat puumailoja, joissa oli ihan suora lapa. Erityisen haluttu oli Toronto MM Special. Nimen loppuosa oli niin vaikea, että eräs kaveri käänsi sen paikalliselle murteelle: ”Torontto äm äm Sepijaal”. Comet-mailan kuvat ovat alempana.

Koulun pihan lisäksi luistinratoja oli sittemmin urheilukentällä ja myöhemmin ison tien varressa ”Paskalammella”. Taisivatpa naapurin Vessi ja Tupe tehdä pelipaikan myös keskelle lepikkoa. Urakka oli hirmuinen.

Jäällä pelattujen otteluiden lisäksi pelattiin paljon pihapelejä ilman luistimia. Pelivälineenä oli yleensä pieni pallo. Veskarilla piti tietenkin olla pesäpalloräpylä. Näissä peleissä oppi yllättävän hyvin mm. syöttöpelin luonnetta.

Yksi oikea matkapelikin pelattiin. Matkustettiin linja-autolla eli Ruposen Ruskealla naapurikylään Oravilahdelle, missä otettiin mittaa paikallisista kavereista. Pelin tulosta en jaksa muistaa, mutta hienolta tuntui tällainen erikoisottelu.

Oikeat kaukalot ja kunnon pelivarusteet tulivat Rääkkylään huomattavasti myöhemmin, joten ei niistä tässä yhteydessä sen enempää.

Luistinradoilla oli tietenkin myös tyttöjä, jotka viilettivät kaunoluistimilla eli ”kaunokeilla”. Vähitellen heiltä alkoivat sujua piruetitkin. Oli jännää, miten me kaikki mahduimme pienelle luistinradalle ilman mitään sen kummempia kiistoja. Sopu sijaa antoi.

Vanhat mailat olivat puumailoja, joiden lapa oli suora. Comet oli yksi huippumailoista 1960-luvulla.

Kuvassa pelin tuoksinassa otettu potretti, jossa ovat vierailevat tähdet Antero ja Eero (ruskeat paidat) ja Timo (vihreä) sekä Vesa (vaalea).
Tiukka tilanne Rasivaaran “kaukalossa”. Kovassa väännössä ovat Vesa ja Risto K. Maalin edustalla luottopuolustajana Risto M. Maalitolppien välissä haamutorjuja, jonka hekilöllisyys on vielä haussa samoin kuin taustalla varmistavan keskikenttäpelaajan.
Vasemmalta lukien Ulla (?), Saila, Rauni, Tuula, Sirpa, Risto, Raija ja Timo.

Kunnollisten mailojen puute ei ollut yksinomaan meidän rasivaaralaisten murheenamme, vaan siitä kärsi myös idässä sijainnut Suuri ja mahtava CCCP eli Punakone. Tilanteesta kerrotaan kirjassa näin:

“Suomessa puisia Toronto-mailoja 1950-luvulta saakka valmistanut säynätsalolainen Rahusen perheyritys näki Neuvostoliitossa potentiaalisen markkina-alueen. Isä Einari sekä pohjat Seppo ja Raimo olivat aikansa innovaattoreita, jotka kehittivät koivusta tehdyn mailan, jossa lapa ja varsi olivat samaa puuta eikä liitossaumoja tarvittu.

Monet suomalaiset SM-sarjan pelaajat alkoivat käyttää Toronto-mailoja, ja kun Moskovan Dynamon joukkue vieraili 1960-luvun alussa Suomessa, Seppo Rahunen vei nipun Torontoja myös heille. Vähän ajan kuluttua hän sai Neuvostoliiton jääkiekkoliitolta kutsun saapua esittelemään mailoja Moskovaan, ja pian monet punakoneen pelaajista vaihtoivat vanhat mailansa Torontoon. …

Neuvostoliitossa jääkiekkomailat otettiin mukaan tuotannon painopisteitä ohjanneeseen viisivuotissuunnitelmaan vasta vuonna 1966. … Laadultaan neuvostomailat hävisivät kuitenkin edelleen mennen tullen läntisille kilpailijoilleen. … Niinpä punakoneen suosikkityökaluja olivat suomalaisvalmisteiset Kohot, Titanit, Montrealit, Torontot ja Torspot..”

(Markku Jokisipilä, Punakone ja vaahteranlehti, Otava 2014).

Keijon kotimuseo | Keijontie 50, Rääkkylä | timppas(at)kolumbus.fi | 045-324 9010