Marraskuu 2021
Tasan kymmenen vuotta sitten eli marraskuussa 2011 vierailin Pohjois-Koreassa. Luit aivan oikein: Pohjois-Koreassa. Meitä oli neljän hengen porukka: Esa, Sepi, Martti ja minä.
Matka taittui ensin lentäen Helsingistä Pekingiin ja sieltä junalla Pjonjangiin eli Pohjois-Korean pääkaupunkiin. Pääkaupungin monet talot olivat upeita, mutta elämä näytti melko hiljaiselta.
Maan yläluokka ja armeija asuvat omassa ”kuplassaan”, ja viettävät aivan erilaista elämää kuin muu väki muualla maassa. Siellä ihmiset olivat töissä pelloilla ja teiden varsilla ilman traktoreita ja muita koneita. Käsipelillä ja hevosvoimin tehdään melkein kaikki työt. Kuin elettäisiin jotain 1950-luvun alkua vaikkapa Suomessa.
Ei jäänyt epäselväksi, kuka on siinä maassa ”jumala”. Hänhän on vuonna 1994 kuollut maan perustaja, ”suuri johtaja” Kim Il Sung, jonka muistomerkkejä, patsaita ja kuvia on joka paikassa. Valtavalle Kimin-patsaalle tuli meidän seuraksemme iso koululaisryhmä aivan kuin tilauksesta. Pitihän turisteille näyttää valtion mahtia kaikin tavoin.
Pääkaupungin liikenteessä ei juurikaan näkynyt henkilöautoja. Busseja oli kyllä, ja paljon kävelijöitä sekä pyöräilijöitä. Katujen risteyksissä robottimaiset liikennepoliisit ohjasivat harvaa liikennettä. Pjongjangin lisäksi tutustuimme Kaesongiin, joka on rajakaupunki Etelä-Koreaan. Paikalla vallitsi tiukka kuri. Meidät päästettiin kuitenkin tiukassa vartioinnissa jopa rajaparakkiin. Saimme istua maiden väliseen pöytään Etelä-Korean puolelle! Koko matkamme ajan olimme muutenkin tiukan silmälläpidon alla. Junassa oli kaksi vartijaa ja muun matkaa kaksi valtion matkaopasta.
Takaisin Pekingiin palasimme lentäen. Oli kuin olisimme tulleet vapaaseen ja yltäkylläiseen länsimaahan, niin suuri oli kontrasti Kiinaan.