Terävää teitittelyä

Kesäisin kävimme harva se päivä Ukkilassa eli äidin isän Pekka Kähkösen luona. Mökiltä matkaa tuli noin puolitoista kilometriä. Kuljettiin jalan tai pyörillä. Usein meitä oli Tiina, minä ja äiti. Ei tultu vain oleilemaan, vaan aina oli jotain pikku askaretta tiedossa.

Yksi näistä askareista oli kirveiden teroitus tahkolla. Ukki hoiti tietenkin varsinaisen teroituksen, siskoni Tiina ja minä pyöritimme tahkoa. Se tuntui pienestä pojasta tosi miehen työltä. Ja sitä se olikin, ainakin aluksi. Homma sujui hienosti noin kahdeksan kierrosta, sitten iski uupumus. Pieni tauko ja taas pyörittämään. Tällä kertaa seitsemän kierrosta, sitten kuusi ja niin edelleen. Kirveet tulivat kuitenkin riittävän teräviksi.

Tämän jälkeen Ukki aloitti viikatteiden teroituksen hiomakivellä. Siihen puuhaan ei pientä poikaa päästetty. Sen sijaan katselin uteliaasti ja samalla pelokkaasti työn sujumista. Teroitus oli kuin taikuutta. Hiomakivi suhateli hirmuisella nopeudelle pitkän terän molemmin puolin. Pelkäsin hirveästi, että terä viiltäisi Ukin sormet. Ammattilainen osasi kuitenkin työnsä ja valmista tuli.

Pian äiti huusi meidät kaikki välipalalle. Tiinalle-siskolle ja minulle oli tarjolla mehua, omaa tuotantoa tietenkin. Sitten äiti sanoi Ukille: ”Otattako työ kahvii?” Suomeksi sanottuna hän kysyi, haluaako Ukki juoda kahvia. Jossakin vaiheessa minua rupesi ihmetyttämään, miksi äiti teititteli isäänsä, mutta kaikkia muita hän sinutteli. Ajan oloon tulin tietämään, että omien vanhempien teitittely oli vielä tuohon aikaan yleinen tapa ainakin itäisessä Suomessa.

Toinen yleinen tapa puhutella oli kolmannen persoonan käyttäminen, kun kysyjä ei oikein tiennyt, pitääkö sinutella vai teititellä. Siis tähän tapaan: ”Ottaako hiän kahvii?” eli ” ottaako hän kahvia?” Kohteliasta oli sekin.